Kasvatustieteilijästä monitieteilijäksi, jolle löytyi paikka kasvatuksen kentältä

16.01.2023

Kirsi Pauliina Kallio

Puolisentoista vuotta sitten tapahtui työurallani jotain merkittävää: allekirjoitin ensimmäisen työsopimuksen, jossa ei ole määräaikaa. Sen jälkeen, kun valmistuin kasvatustieteen maisteriksi "yleislinjalta" vuonna 2002, olen työskennellyt eri mittaisilla määräaikaisilla työsopimuksilla, pääasiassa tutkijana Tampereen yliopistossa.

Sain ensimmäisen apurahan väitöstutkimusta koskevan tutkimussuunnitelman laatimista varten Lapin yliopiston rehtorilta valmistumiseni aikoihin. Kolmen kuukauden työskentelyyn tarkoitettu tuki riitti minulla hyvin puoleksi vuodeksi; tulotasoni oli hulppea verrattuna edellisiin vuosiin, kun siirryin samalla äitiysrahalta kotihoidon tuelle (joka opintotuella eläneelle tarkoitti tulojen nousua!). Tuolloin väitöstutkimusta rahoitettiin merkittävästi kansallisen tutkijakoulujärjestelmän kautta, joten hain useampiin tutkijakouluihin, joiden edustamiin aloihin monitieteisen lapsuuden tutkimuksen kautta saattoi kiinnittyä. Olin nimittäin huomannut gradua tehdessäni, että tuolloin kansainvälisesti vahvassa nousussa ollut "uusi" lapsuuden tutkimus vaikutti itselleni kutsuvimmalta tutkimusympäristöltä. Harriet Strandellin väitöskirja Sociala mötesplatser för barn oli käänteentekevä teos itselleni - luettuani sen suomenkielisen version Päiväkoti lasten kohtaamispaikkana: tutkimus päiväkodista sosiaalisten suhteiden kenttänä, tartuin alkuperäisteokseen pelkästä ihastuksesta tähän itselleni uudenlaiseen tapaan ajatella lapsuudesta. Yhteiskuntatieteellinen konstruktionisti taisi saada minussa silloin ensimmäisen herätyksen, vaikken heti ymmärtänytkään, että siitä oli kysymys.

Tulin valituksi maantieteen tutkijakouluun, jossa oltiin kiinnostuneita uudesta lapsuuden maantiede -avauksesta, mitä hakemuksessani lupailin ryhtyä tekemään. Käytännössä tutkijakoulupaikka sijoittui Tampereelle aluetieteen oppiaineeseen, hallintotieteiden tohtoriohjelmaan; olin tehnyt maisterivaiheen harjoittelun kyseisessä yksikössä, mikä olikin rohkaissut minua hakemaan pestiä. Tampereella aluetiede on varsin laaja-alaista, sekä tutkimuksen, opetuksen että vahvan sidosryhmäyhteistyön osalta. Itse päädyin kiinnittymään vahvemmin ympäristöpolitiikan kanssa "liittoutuneeseen" aluetieteen haaraan, jossa kriittinen ja poliittinen maantiede vaikuttivat tutkimuspainotuksina. Olin kuitenkin paljon tekemisissä myös suunnittelumaantieteen ja aluekehittämisen perinteisiin liittyvän aluetieteen kanssa, missä kytkös kunnallispolitiikkaan on vahva. Lisäksi löysin Tampereelta ilokseni monitieteisen lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuksen verkoston - PerLan - jonka piirissä toimin edelleen. Jatko-opintojani edistin vahvalla tutkimuksen tekemisen meiningillä; kävin alusta saakka useissa kansallisissa ja kansainvälisissä konferensseissa vuosittain, etsien eri tieteenalojen ja teemojen piiristä itselleni kiinnostavia kollegoja ja näkökulmia. Osan heistä kanssa päädyin rakentamaan uutta tutkimusaluetta - lapsuuden ja nuoruuden poliittista maantiedettä - josta on kasvanut mielenkiintoinen kansainvälinen keskustelu, joka on myös vahvasti yhteiskunnallisesti kantaa ottava.

Neljän jatko-opintovuoteni aikana minusta kasvoi konstruktionistinen "monitieteilijä". Kysyin jatkuvasti itsestään selviltä tuntuvia kysymyksiä, joihin kellään ei yllättäen näyttänytkään olevan valmiita vastauksia - ja aloin etsiä niitä itse. Kuten: Mistä tietää, onko joku asia poliittinen vai ei? Mistä lapsuus alkaa ja milloin ihminen lakkaa olemasta lapsi? Miten voi määritellä, mikä on ihmisen elämänpiiri, kun tila ja aika ymmärretään suhteellisesti, jatkuvasti muuttuvina kontekstin määrittäjinä? Miten voi tutkia poliittisuutta, elleivät ihmiset miellä sitä samalla tavalla kuin tutkijat? Mitä eroa on lapsen, nuoren ja aikuisen poliittisella kehityksellä ja toimijuudella? Mikä on ihminen yksilönä, jos subjektius rakentuu intersubjektiivisesti, kontekstuaalisesti ja performatiivisesti? Miten rakenteellinen valta toimii, kun sen rakenteiden läpi oppii näkemään? Mikä on peli, jos pelaamisen merkitykset vaihtelevat sosiaalisesta taloudelliseen ja kilpailulliseen? Onko eriarvoisuuden vähentämisessä olennaista keskittyä identiteettipolitiikkaan vai kategoristen identiteettien haastamiseen? Mikä alue kaupunkiseutu on, jos se muuttuu jatkuvasti seudullisesti jäsentyvän toiminnan mukana? Jos kansalaisuus ei edellytä passia, mikä toiminta ei kuulu kansalaisuuden piiriin?

Kuka voi määritellä, milloin maahanmuutto on pakotettua ja milloin muuttoliikkeessä on kysymys taloudellisesta siirtolaisuudesta? Onko pakolaisuus kokemuksen vai hallinnon kysymys? Ja niin edelleen...

Onneksi kysyminen ei ole loppunut vieläkään - tänä päivänä kyselen erityisesti ympäristökasvatukseen liittyviä teoreettisia, metodologisia ja empiirisiä kysymyksiä. Siinä välissä - väitöskirjan valmistumisen ja nykyisen tehtäväni aloittamisen - olen toiminut tutkijatohtorina kulttuurisen pelitutkimuksen hankkeessa, koordinoinut tutkimusverkoston ja tieteellisten yhdistysten toimintaa, johtanut omia tutkimushankkeitani tutkijatohtorina ja akatemiatutkijana, saanut dosentuurin lapsuuden tutkimuksen alalta, toiminut vastaavana tutkijana laajemmissa tutkimushankkeissa, osallistunut tutkimuskonsortioihin eri rooleissa ja hoitanut aluetieteen professuuria. Näiden ohella olen ohjannut opinnäytetöitä ja harjoitteluja, luennoinut eri alojen opiskelijoille ja ammattilaisille, järjestänyt konferensseja, seminaareja ja työpajoja, työskennellyt kehittämishankkeissa eri alojen asiantuntijoiden ja kansalaisten kanssa, osallistunut kaupunkikehittämiseen ja muihin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin hankkeisiin, sekä edistänyt avoimen tieteen kehitystä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Ja samalla toki elänyt siviilissä elämääni, johon on kuulunut lasten ja yrttien kasvatusta, ja muuta mukavaa.

Tällainen on minun urapolkuni tähän mennessä, yllätyksiä ja sivupolkuja täynnä. Minä, jonka inhokkiaine lukiossa oli mantsa, en olisi voinut ikinä kuvitella tulevani maantieteen tutkijaksi; samoin kiinnostukseni yhteiskuntatieteelliseen poliittisuuden tutkimukseen oli vienyt minut niin kauan kasvatustieteistä, etten uskonut paluun näihin piireihin olevan koskaan mahdollinen. Nykyisessä työtehtävässäni kuitenkin kehitän ympäristökasvatuksen tutkimusta ja koulutusta yhteiskuntamaantieteen pohjalta, vahvassa sidosryhmäyhteistyössä sisältäen tiedon yhteiskehittämistä ylisukupolvisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Työskentelen paljon kasvatustieteen opiskelijoiden kanssa, jollainen itsekin kerran olin. Pyrin olemaan heille hyödyksi, minkä olen sisäistänyt opetustyön keskeiseksi tehtäväksi, ja samalla oppimaan heidän kanssaan itse uusia näkökulmia ja tekemisen tapoja. Monitieteisen tutkimukseni kautta toivon voivani avata ihmisille uusia näkymiä maailmaan, jossa elämme yhdessä kukin omasta elämänkokemuksestamme käsin.

Kirsi Pauliina Kallio, Ympäristökasvatuksen professori, Tampereen yliopisto